#19 Ei ole ainakaan vapaa-ajan ongelmia

Edellisestä kirjoituskerrasta kerkesi taas vierähtää tovi, mutta aika on ollut vähän kortilla viime aikoina. 35 opintopistettä syksylle, joka tarkoittaa ainakin kuutta tenttiä, kahta ryhmätyötä, esseetä ja vähintään 13 sivusta pienoistutkielmaa. Kaikki kurssit alkoivat viime viikolla ja paluu arkeen oli ehkä pienimuotoinen järkytys. Olin ihan poikki iltaisin enkä kerennyt koko viikolla edes tallille. Opiskelun lisäksi pitäisi ehtiä käymään myös töissä, harrastaa, nähdä kavereita ja ehkä viettää joskus aika myös tuon avopuolisoni kanssa.... Positiivista on se, että oikeastaan kaikki kurssit ovat aika mielenkiintoisia. Harmillista on taas se, että kilpparioireet ovat taas lisäntyneet, mikä väsyttää myös. Onneksi lokakuussa on seuraavat verikokeet ja lääkäriaika. Annostus on edelleen todella pieni, joten tämä oli ihan odotettavissa.

Tämän viikon maanantai alkoi aika räväkästi. Kissa herätti 08:20. Katsoin kelloa ja huomasin, että minulle oli soitettu vartti sitten eräästä peruskoulusta. Soitin takaisin, ja koulun apulaisrehtori pyysi minua sijaiseksi mahdollisimman nopeasti. Lupasin tulla ja tein vauhdilla aamutoimet. Pakkasin aamupalan mukaan, pyöräilin kilsan verran bussipysäkille ja olin bussissa 09:05. Työpaikalla olin 09:20. Kyllä, tunnissa työpaikalle! Olen todella ylpeä itsestäni. Naurattaa vain, että luentoaamuina aamutoimista selviäminen kahteen tuniin tekee toisinaan tiukkaa.

Olin siis peruskoulussa koulunkäyntiavustajan sijaisena maanantain ja tiistain. Maanantaina avustin maahanmuuttajien valmistavaa luokkaa, eli luokan oppilaat eivät osanneet vielä suomea niin hyvin, että olisivat pärjänneet normaaliluokilla. Autoin heitä muun muassa kotitaloustunnilla ja matikassa. Lisäksi harjoittelimme poissaolleen oppilaan kanssa astevaihteluja. Tiistaina olin ykkösluokkalaisten kanssa. Käsityötunnilla leikkasin heille langanpätkiä, seuraavalla tunnilla autoin kirjoittamaan tietokonella sanoja. Olin myös seuraamassa liikuntatuntia ja vahdin heitä ruokalassa. Sen jälkeen olin yhden tunnin kolmosten kanssa, jonka jälkeen menin vielä iltapäiväkerhoon kahdeksi tunniksi paimentamaan lapsia. Kokonaisuudessaan olin siis töissä kahdeksasta neljään.

Totesin työpäiväni aikana, että minusta ei kyllä ole ala-asteen - ainakaan ykkösluokkalaisten - opettajaksi. Lapset ovat aivan liian pieniä ja jotenkin tuo kirjainten tavaaminen yksi kerrallaan ja kengännauhojen sitominen ei vain ole mun juttu. Onhan noin pienissä myös hyvät puolensa: eivät vänkää samalla tavalla vastaan kuin teini-ikäiset, kännyköistä ei tarvitse huomautella ja opiskelumotivaatio on ihan eri luokkaa verrattuna keskivertoon yläasteikäiseen. Silti opetan mieluummin yläasteella. Onkohan minussa jotain masokistin vikaa? :D No, sijaisuuksia teen mielelläni mille tahansa luokka-asteelle, jotta saisin mahdollisimman paljon työkokemusta erilaisista oppilaista ja oppijoista.

Jos joku miettii, kuinka kerkesin tehdä töitä opintojen ohella, niin kyllä: skippasin kahden päivän luennot. Ei siis ole tylsää viikonloppuna, kun normaalien kouluhommien lisäksi pitäisi ottaa myös alkuviikko kiinni....

ps. tarvitsen kirjoitusinspiraatiota. Olisin todella iloinen, jos joku heittäisi minua blogihaasteella tai jollain sen tapaisella :)

#18 Paluu arkeen!

Eiks tää oo ihan ok asu siivota?

Onpahan ollut taas kiireinen viikko. Viime viikon maanantai ja tiistai meni tutoroidessa, sillä sain keväällä kuningasajatuksen lähteä vaihto-opiskelijoiden tutoriksi. En tiiä mistä moinen päähänpisto, koska olin tuolloin todella väsynyt ja tiesin, että tutorointi veisi todella paljon aikaa. Vielä ei ole onneksi kaduttanut yhtään! Tutoroitavani on 21 vuotta täyttävä puolalainen mies, joka opiskelee kotimaassaan suomalais-ugrilaisia kieliä ja kulttuuria.

Maanantai meni juoksevia asioita (vuokrasopimus, yliopistoon ilmottautuminen jne) hoitaessa ja tiistaina kävimme syömässä. Mukana olivat myös tutorparini Pirkko ja hänen tutoroitavansa, joka tulee Ranskasta. Illallisen jälkeen istuimme muutaman tunnin yhdessä kuppilassa ja joimme parit drinkit. Ennen illallista jouduin olemaan pari tuntia töissä enkä olisi kerennyt käydä kotona vaihtamassa vaatteita. Menin siis tälläytyneenä mekossa siivoomaan! Aika epäkäytännöllinen työasu, mutta kyllä sen kanssa pystyi pari tuntia elämään.

Keskiviikkona lähdimme Albertin (avopuolisoni, jos jollekin jäänyt epäselväksi) kanssa Kuopioon. Käytiin vanhempieni mökillä, veneilemässä ja katsomassa Albertin kaverin vauvaa. Minulle reissun kohokohta oli kuitenkin ehdottomasti ratsastustunti Rauhalahden ratsastuskoululla. Ratsastin siellä kahdeksan vuotta kunnes päätin pitää pidemmän tauon. En ollut käynyt Rauhalahdessa kahteen vuoteen, joten muutama uusi hevonenkin oli tullut. Sainkin mennä "uudemmalla" tulokkaalla, suomenhevosruuna Masilla. Masi oli ihan järkyttävän iso ja pitkäselkäinen hevonen, mikä aiheutti mulle aikamoisen kulttuurishokin. Varsinkin kun yksi valmennushevosistani on pieni ja todella lyhytselkäinen eikä nuo muutkaan ratsastamani hevoset mitään kovin isoja ole... Masi oli kuitenkin koostaan huolimatta oikein kiva ratsastaa ja tunti meni hyvin.

Sunnuntaina palattiin Tampereelle, sillä Albertilla jatkui taas maanantaina työt. Minäkin rupesin henkisesti valmistautumaan lukuvuotta varten, sillä tiistaina jatkuisi taas luennot! Onneksi minulle tuli pehmeä lasku arkeen, sillä ensimmäisellä viikolla minulla oli vain yksi luento tiistaina ja keskiviikkona. Tänään on yliopiston avajaiset ja tarkoitus oli mennä palloilemaan koululle muuten vain. Perjantaisin taas ei kuulu opiskella :D Syksy vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, kurssien aiheina on muun muassa kirjallisuuden teoria, suomen murteet, merkitysoppi ja viron kieli! Pitää vain toivoa, että myös luennoitsijat ovat mukavia, sillä surkea opetus tappaa opiskelumotivaationi aika huolella... Yksi stressitekijä on onneksi poissa päiväjärjestyksestä: minulle myönnettiin kesällä opinto-oikeus opettajan pedagogisiin opintoihin! Läpäisin siis opettajan soveltuvuuskokeen, eli olen tarpeeksi hullu, mutta riittävän järjissäni kyetäkseni opetusalalle. Enää ei ainakaan tarvitse noista soveltuvuuskokeista stressata, sillä opinto-oikeus on todella vaikea saada kovan tason takia. Voitte siis virallisesti kutsua minua nyt opeopiskelijaksi!

 

 Tämän syksyn luennot. Äkkiseltään varmaan näyttää helpolta, mutta ei tuo nyt kovin kevyt ole. Noista tulee yhteensä 35 opintopistettä ja yksi piste vastaa noin 27 työtuntia. Kurssit kestävät noin 16 viikkoa, joten teoriassa minun pitäisi opiskella joka viikko 59 tuntia. Sen lisäksi käyn töissä ja liikun neljä kertaa viikossa. Voitte siis varmasti päätellä, että ainakaan minun kohdalla tuo 27 tunnin sääntö ei ihan päde ja tuskin kovin monella muullakaan opiskelijalla! Vielä ei ole tullut sellaista kurssia vastaan, jossa tuo 1 op = 27 h -sääntö olisi pätenyt.... Jos joku lukijoistani opiskelee yliopistossa, niin kuulisin mielelläni, kuinka lähelle teoreettista työmäärää todellisuus on osunut.

#17 Takaisin satulaan ja salille

Tein uuden vuoden lupauksen viime vuonna. Lupasin, että palaan säännöllisen hevosharrastuksen pariin vuoden 2015 aikana, vaikka laji viekin rahat, järjen ja fyysisen terveyden. Tai no, rahat ja järki saattaa säilyä ainakin siihen asti kunnes ostan joskus itselleni oman hevosen. Toukokuussa laitoin ilmoituksen nettiin ja sainkin valtavan määrän tarjouksia erilaisista hevosista. Päädyin kokeilemaan 18-vuotiasta suomenhevosruunaa ja halusinkin ruveta vuokraamaan sitä.

Tallin omistajan tytär on pitänyt minulle tunteja/valmennuksia - millä nimellä sitä kukin nyt haluaakin kutsua. Kaverin kanssa pohdittiin noiden eroa ja tultiin siihen tulokseen, että valmentautuminen on tavoitteellisempaa kuin tunneilla käynti. Omasta mielestäni valmentaudun, vaikka ei mulla oikeastaan mitään kilpailutavoitteita ole - haluan vain kehittyä mahdollisimman hyväksi ratsastajaksi. Sattuman kautta päädyin vuokraamaan yhtä toistakin hevosta samalta tallilta ja toisinaan menen myös valmentajani hevosilla. Heppa-asiat sainkin siis kerralla oikein hyvälle mallille! Haluan pitää blogini kuitenkin suhteellisen yleistajuisena, joten mitään heppablogia tästä ei ole tulossa. Jos jotain heppajuttuja täällä joskus turisen, niin koitan pitää ne mahdollisimman ymmärrettävinä ja ei-hevosihmisiä kiinnostavina, ellei erikseen toivota jotain syvällisempää postausta! :)

Valmentajani suomenhevosori Eikka ja vinoon mennyt satula :D
© Jenni

Ratsastuksen lisäksi potkin itseni taas salille. Kuntosalilla käynnin suhteen mulla on ollut suuri ongelma ylläpitää motivaatiota. Alkuinnostus on suuri, mutta muutaman viikon päästä saan pakottaa itseni painojen äärelle. En varmasti ole ainut ongelman kanssa painiva, joten motivaatiovinkit ovat erittäin tervetulleita! Aloitin salilla käynnin uudelleen 27. heinäkuuta, edellisen kerran taisin käydä maaliskuussa. Väsymys oli tosin yksi syy, miksen ole salilla käynyt. Fyysiset ponnistelut nimittäin veti kropan niin piippuun, etten urheilun jälkeen enää jaksanut tehdä mitään muuta.

Tein itselleni erillisen motivaatiosuunnitelman kuntosalin suhteen. Ensinäkin mietin, miksi tahdon rääkätä itseäni tuolla ja millaisia tavoitteita minulla on. Sen lisäksi päätin, että otan itsestäni aloitusvaiheessa ja tasasin väliajoin kuvia, joista nään mahdollisen kehittymiseni. Halusin palata salille, koska huomasin tarvitsevani parempaa kuntoa hevosen selässä. Selkäkin on vaivannut ja fysioterapeutti suositteli kuntosalia. Huomasin myös, että kroppani kerää älyttömästi nestettä eikä kaksi kertaa viikossa ratsastaminen riitä ehkäisemään turvotusta. Kaupan päälle saisin aika kivan kropankin, joten enköhän mä perustellut tätä itselleni jo ihan rittävästi! Nyt olen käynyt vajaa neljä viikkoa salilla ja huomasin minimaalisen pieniä eroja, kun vertailin otettuja kuvia. Turvotus on vähän helpottanut, mutta varsinkin noi kuvat motivoivat mua ihan valtavasti! Vähän jännittää, että tuleeko jossain vaiheessa taas sellainen olo, ettei huvita. Nyt on ainakin kivaa, kun näkee konkreettiset muutokset ja joutuu laittamaan lisää painoa tankoon!

Vertailukuvia en halua itsestäni tänne vielä laittaa, kun ne muutokset on tosiaan niin pieniä vielä. Katsotaan muutaman viikon päästä, jos alkaisi olla jo vähän näkyvämpiä tuloksia :) Otan oikein mielelläni vastaan noita motivoitumisvinkkejä pahan päivän varalle!

#16 Kun tunnen taas eläväni

Uskokaa tai älkää, en ole unohtanut tätä blogia. Ensin ei vain ollut fiilistä kirjoittaa. Sen jälkeen tuntui siltä, etten tiennyt mitä kirjoittaa, kun tauko on ollut niin pitkä. En myöskään jaksanut kirjoittaa, koska jo lukiossa alkanut ajoittainen väsymykseni paheni yliopiston alettua ja tilanne eteni jatkuvasti huonompaan suuntaan mitä pidemmälle fuksivuosi eteni.

Kävin YTHS:llä (Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö) ja sanoin että väsyttää - tai siis on väsyttänyt jo pitkään, mutta nyt on oikeasti sellainen olo, ettei jaksa tehdä mitään. En tuntenut itseäni kuitenkaan masentuneeksi, sillä olisin halunnut tehdä vaikka mitä ja muut asiat elämässäni olivat hyvin. En vaan yksinkertaisesti voinut tehdä mitään, koska koko ajan tuntui siltä, kun olisin elänyt jonkun sumuverhon takana. Kroppa väsyi nopeasti ja heti kun istuin alas, nukahdin. Opiskelusta tuli todella vaikeaa, koska kursseilla luettiin paljon ja aina kun istuin sohvalle lukemaan, nukahdin.

Sain lähetteen verikokeisiin, sillä yksi väsymyksen syy voisi olla kilpirauhasen vajaatoiminta. Ravasin verikokeissa tasasin väliajoin (joulu-, maalis- ja huhtikuussa), mutta veriarvoissa ei periaatteessa ollut moittimista. Maaliskuun verikokeiden tuloksissa huomasin itse jotain, mitä tuloksia näyttänyt lääkäri ei aluksi huomannut: kilpirauhaseen liittyvä TSH oli viitearvojen (0.4-4.5) sisällä, mutta noussut varsin radikaalisti edellisestä mittauksesta. Joukuussa TSH oli 1.4, maaliskuussa 4.2. Huomautin tästä lääkärille ja hän määräsi minut uusiin verikokeisiin. Kuukautta myöhemmin TSH oli 2.8.

Tällä kertaa minut laitettiin toiselle lääkärille, ja hän katseli veriarvojani pitkään. Sitten hän totesi, että vaikka nämä nyt on viitearvojen sisällä, niin ei tämä TSH:n vaihtelu ihan normaalia ole. Lisäksi minulla oli pitkä liuta oireita ja äidilläni on myös vajaatoiminta. Lääkäri ehdottikin, että aloitettaisiin koelääkitys hyvin pienellä annostuksella ja katsotaan miten käy.

Olen nyt syönyt kilpirauhaslääkkeitä toukokuusta lähtien ja otsikkoon viitaten: tunnen taas eläväni! Oireet ovat lieventyneet huomattavasti ja erityisesti väsymyksen kanssa ei ole ollut enää ongelmia. Ette uskokaan miten upea tunne on, kun pitkästä aikaa elämää voi suunnitella sen mukaan, miten mulla riittää aika tähän kaikkeen eikä niin, että miten mä jaksan tehdä tän kaiken! Lähipiirinikin on sanonut, että olen nykyään paljon pirteämpi. Toki vähän jännittää kun luennot alkavat taas, että riittääkö puhti... Tuntuu nimittäin oudolta ajatukselta, että kahden luennon jälkeen jaksaisi vielä tehdä jotain! Kävin verikokeissa pari viikkoa sitten ja TSH oli 2.1, eli aavistuksen laskenut.

Tilannettani seuraillaan vielä, seuraavat verikokeet on lokakuussa (ja mä alan tuntea itseni jo neulatyynyksi). Lääkäri haluaa katsoa, kuinka luennot ja alkava syksy vaikuttaa olotilaani. Jos olo huononee tai arvot sahaavat, otetaan varmaan lisää kokeita tai nostetaan lääkitystä. Toistaiseksi on tuntunut hyvältä ja blogini yksi tehtävä onkin nyt toimia päiväkirjana mulle siitä, millaiseksi olen oloni tuntenut. Ei, tästä ei ole tulossa mikään sairauskertomusblogi, vaan edelleen kirjoittelen myös yleisestä elämänmenostani.

Jos tätä blogia lukee joku, joka on samanlaisessa tilanteessa kun minä olin about puoli vuotta sitten: mene lääkäriin, vaadi verikokeita ja vaikka arvot olisivat normaalit, pyydä uudet kokeet parin kuukauden päähän, koska tuota arvojen sahailua ei voi muuten huomata. Siitä on keskusteltu viime aikoina paljon, että pitäisikö koelääkitystä määrätä viiterajojen ollessa normaalit - tähän en ota kantaa. Mulla lääkkeet helpotti oloa, mutta ymmärrän myös sen näkökulman, että lääkitys voidaan aloittaa liian hepposin perustein. Toivoisin silti, että lääkärit arvioisivat potilasta kokonaisuutena ja miettisivät tilanteen tapauskohtaisesti.

Kuvan orava ei liity kilpirauhasongelmiini mitenkään. Laitoin sen nyt vaan tähän,
koska teksti ois näyttänyt tylsältä ilman kuvia.
© minä!

#15 Välivuosi lukion jälkeen

Viimeinen "lomaviikko". Toisin sanoen viimeinen viikko välivuottani on juuri menossa. Lauantaina meillä on ensimmäinen tutortapaaminen, ensi viikolla kaikkee fuksijuttuja ja 1. syyskuuta alkaa ensimmäinen kurssi. Vuosi meni käsittämättömän nopeasti ja olkoon tämä samalla rohkaisupostaus niille, jotka eivät päässeet tänä vuonna mihinkään opiskelemaan ja miettivät, että mitähän hittoo tässä nyt sitten tekisi. Muistan niin elävästi sen fiiliksen, kun kuulin jääneeni suomen kielessä varasijalle 42. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä tuolta asti sisälle. Olin niin varma, että olisin päässyt. Olin jo suunnitellut muuttavani Tampereelle ja viettäväni kivan fuksivuoden. Ei, epäonnistuin.

Jouduin keksimään itselleni B-suunnitelman. Halusin joka tapauksessa muuttaa Tampereelle Albertin mukana, koska olimme jo aikaisemmin olleet yhdeksän kuukautta kaukosuhteessa eikä se sopinut mulle yhtään! Ongelmana oli vain se, ettei minulla ollut hajuakaan työpaikasta, en halunnut opiskella mitään "turhaa" emmekä vielä tuolloin aatelleet muuttaa yhteen. Minulla ei siis myöskään ollut asuntoa. Loistavat lähtökohdat ja ymmärrettävästi tuo aiheutti vähän vastustusta vanhempieni suunnalta...

Päätimme kuitenkin muuttaa yhteen. Albert oli asunut jo muutaman vuoden Tampereella ja hänellä oli opiskelupaikka. Asunnon saanti oli tämän vuoksi helppoa ja ajattelin, että myös työpaikan etsiminen helpottuisi, kun olisin samassa kaupungissa työnantajien kanssa. Ei nimittäin ollut erityisen kätevää hakea Kuopiosta käsin töitä ja yrittää olla Tampereella työhaastattelussa. Saimmekin asuntotarjouksen jo viikko hakemuksen laiton jälkeen, joten minulla oli onneksi edes yksi ongelma vähemmän. Lähdin jo syyskuussa Albertin matkaan vain tärkeimmät tavarani mukana. Asuimme vajaa kuukauden hänen yksiössään, joten en tosiaankaan voinut ottaa kuin kaikkein tärkeimmät tavarani ja vaatteeni mukaan ja tuoda loput sitten virallisen muuton mukana.

Minulla oli vähän säästöjä kesätyöpaikastani, jonka vuoksi ei onneksi ollut ihan kauhea hätä saada töitä.Työn suhteen tosin kävi aivan uskomaton tuuri! Laitoin eräälle yritykselle sähköpostia, joka meni suurin piirtein näin: "Hei! Olen muuttamassa Tampereelle ja etsin itselleni osa- tai kokoaikatyötä n. 25-37,5 tuntia viikossa. Löytyisikö teiltä jotain? Minulla on x kuukautta kokemusta alalta. Laitan liitteenä CV:ni, jossa lisätietoa minusta." Sähköpostin lähettämisestä kului vajaa pari tuntia, kun firmasta soitti joku ja kutsui työhaastatteluun. Kävin paikalla vähän juttelemassa niitä näitä. Haastattelusta kului taas vain muutama tunti, kun tuleva esimieheni jo soitti ja pyysi tulla allekirjoittamaan työsopimusta.

Työsuhteessa oli neljän kuukauden koeaika, jonka jälkeen siitä olisi tullut vakituinen työ. Kuvittelin, että tässähän tää vuosi nyt menee kätevästi: teen töitä vuoden verran ja sitten pääsen yliopistoon! Niin luulin. Tammikuussa kaksi viikkoa ennen koeajan päättymistä esimies purki työsopimukseni koeaikaan vedoten. En ala tässä syitä avamaan sen enempää, mutta voitte uskoa, että olin pettynyt! Olin taas ihan lähtöruudussa: asunto löytyi, mutta ei töitä. Mahdolliseen koulunalkuunkin oli vielä todella pitkä aika.

Potkujen jälkeen työhakemusten kirjoittelusta tuli kokopäivätyöni. Laitoin hakemusta hakemuksen perään. Hain jopa puhelinmyyntiin, koska työttömänä olo oli niin turhauttavaa! Sainkin kahteen telemyyntifirmaan haastattelukutsun ja sain paikan. Olin hyvin skeptinen myyntitaitojani kohtaan, mutta asiakkaille soittelu olikin loppuviimein ihan mukavaa. Minulle jopa sanottiin puhelimessa monta kertaa, että olin todella mukava puhelinmyyjäksi :D Ihan rehellisesti sanottuna viihdyin työssäni, mutta sain myytyä tuotteita todella huonosti. Tämän vuoksi sain kolmen viikon työsuhteen jälkeen taas potkut. Hienoa, elettiinhän tässä jo jopa maaliskuuta, joten enää puoli vuotta mahdollisen koulun alkuun.

Nää oli iha hirveetä luettavaa!

Ilmottauduin työttömäks työnhakijaks ja etsin (aavistuksen turhautuneena) töitä. Aluksi työttömänä olo oli ihan tappavan tylsää. Sit tajusin, et mähän voisin lukea nyt pääsykokeisiin vähän useamminkin kuin kaks tuntia viikossa. Työpäivän jälkeen lukemiset nimittäin jäi todella vähiin. Luinkin sitten melko täyspäiväsesti maaliskuusta toukokuuhun kirjallisuustieteen materiaaleja ja sillon tällöin vilkuilin myös suomen kielen kirjoja. Toukokuussa sain myös miellyttävän työtarjouksen: kaks tuntia viikossa toimistosiivousta niin kuin omaan aikatauluun sopii! Otin paikan vastaan ja tein lukemisen ohella tuota siivouskohdetta.

Pääsykokeet tuli ja meni. Noin viikkoa ennen tulosten julkistamista mulle iski kauhee stressi mun tulevaisuudesta. Entä jos en taaskaan pääse mihinkään? Hain B-vaihtoehtona röntgenhoitajaks ja C-vaihtoehto ois ollu varmaan joku oppisopimuskoulutus. Siinä vaiheessa ku sain kuulla, etten päässyt röntgenhoitajaks, olin todella stressaantunut. Yliopiston tuloksia piti odottaa vielä kaksi päivää. Vihdoin koitti 1. heinäkuuta ja kello oli 23:59. Minuutin kuluttua tulee tulokset yliopistohaku.fi'hin. Avaan sivun, sydän hakkaa täysillä ja katon ensin suomen kielen: varalla. Voi perse, koe meni musta todella hyvin. Kirjallisuustiede: hyväksytty.

Olin seota kun näin tuon tuloksen! Pääsykoe oli mun mielestä tosi vaikee enkä oo eläessäni jauhanu nii epämäärästä paskaa kuin tuon pääsykokeen runoanalyysissa jauhoin. En kerta kaikkiaan tajunnut, mikä runon sanoma oli, joten keksin sen sitten päästäni :) Seuraavana aamuna soitin vielä yliopistolle ja kävi ilmi, että olin suomen kielessä varasijalla 52. Otin siis suosiolla kirjallisuustieteen paikan vastaan ja odottelin innolla postin kirjettä.

Mitä sitten opin välivuodesta ja mitä neuvoja antaisin muille? Ensinäkin, opin tekemään kotitöitä. Kun muutimme Albertin kanssa yhteen, olin todella laiska tekemään yhtään mitään. Nyt hommat menee aika tasan - ainakin mun mielestä. Sen lisäksi opin asioimaan muun muassa kelassa, työkkärissä, aluehallintovirastossa, pankissa, vakuutusyhtiöissä ja ylipäätänsä hoitamaan omat asiani. En tiedä, oisinko oppinut noita asioita läheskään niin hyvin, jos ohessa olisi pitänyt myös käydä luennoilla, bilettää, lukea tentteihin ja ommella haalarimerkkejä. Opiskelumotivaationikin (jota ei kakkosen kevään jälkeen näkynyt) on nyt aivan eri luokkaa kuin abivuoden jälkeen.

Sinä, jolla on edessäsi välivuosi. Mieti, mikä olisi kivaa. Minä lähdin ilman järkevää suunnitelmaa 300 kilometrin päähän kaupunkiin, josta tunsin vain poikaystäväni. Jos mielesi tekee lähteä vaikka ulkomaille, tee se. Myöhemmin sinne ei välttämättä ole enää niin helppoa lähteä. Jos mietit, uskallatko muuttaa toiseen kaupunkiin työn, miehen tai minkä tahansa perässä, niin muuta. Takaisin pääsee aina, jos ei tunnukaan hyvältä. Jos haluat tehdä hulluna töitä ja säästää seuraavaa vuotta varten, hae töitä myös työpaikkailmoitusten ulkopuolelta: soita, lähetä sähköpostia tai käy paikanpäällä toimittamassa CV työpaikan esimiehelle. Sinulla on nyt vuosi aikaa. Mieti, mitä kaikkea jännää ehdit siinä ajassa tekemään!

#14 Termiitinkesyttäjä

Zeldapäivittelyä taas. Viimeiset neljä päivää on mennyt varsin tehokkaasti tuon riiviön kanssa. Viikonloppuna suoritettiin tehokoulutus hiekkikselle: kannoimme Zeldan noin kolmen tunnin välein hiekkalaatikolleen siinä toivossa, että pentu alkais tajuamaan, mihin tarpeet kuuluisi tehdä. En tiiä mitä tuo kissa kuvitteli, mutta se jäi useaan otteeseen nukkumaan hiekalle, joten jouduttiin myös kantamaan katti pihalle lootastaan. Tehotreenistä oli ilmeisesti hyötyä, koska tänään kersa on mennyt ihan itse hiekalle eikä oo myöskään tarvinnut onkia nukkuvaa kissaa hiekkiksestä...

Tiesin kyllä, että kissanpentu vie aikaa, mutta en ois arvannut että ihan näin paljon! Onneks olemme Albertin kanssa lomalla, joten ehdimme keskittymään Zeldaan täyspäiväsesti. Tosin, tuo hiekkiskouluttaminen toi huomattavasti enemmän ylimääräistä työtä ja sen poisjäätyä tänään on ollut suorastaan toimeeton olo... No ei sentään, tätäkin kirjoittaessa Zelda kerkes jo kipata yhden kukkaruukun nurin ja pääsin siivoamaan...

Tää on kyllä ihan käsittämätön termiitti! Juuri kun olen kieltänyt sitä roikkumasta keittiön pyyhkeessä, pentu juoksee järsimään kukkia. No, onpahan saatu myös opetettua tuolle ei-sanan merkitys... Hyväksi havaittu keino on ollut ärähtää terävä "ei!" ja antaa samalla suihkepullosta vettä niskaan. Tällöin kissa oppii yhdistämään vesisuihkun tuohon sanaan (tai äänensävyyn) ja tietää, että jos ei-toivottu toiminta ei lopu, silloin kastuu.

Tänään kävimme myös eläinlääkärin tarkastuksessa ja otimme samalla rokotuksen. Eläinlääkäri otti Zeldalta näytteen korvasta ja varmisti korvapunkkitartunnan. Kerroin ostaneeni apteekista lääkkeen korville, mihin lääkäri totes, ettei lääke aina tuhoa kaikkia punkkeja ja aiheuttaa kirvelyä kissan korvissa. Joo, tuli huomattua. Heti kun tipat sai laitettua korviin, alkoi ihan hirvee pään ravistelu ja korvien raapiminen. Eläinlääkäri laittoi Zeldalle niskaan toista lääkettä, joka on kertaluontonen (toi käsikauppalääke ois ollu viikon mittanen kuuri) ja lykkäs meille vielä toisen purkin kouraan ja käski lääkitä myös Dooriksen. Muuten kissa sai terveen paperit (pohtimaani virtsanäytettäkään ei tarvinnut ottaa) ja kävimme myöhemmin vähän ulkoilemassa valjaissa. Pikkusta jänskätti uus ympäristö aika paljon ja kun istuin nurmikolla, pentu kiipes mun syliin turvaan.

Dooriksella ja Zeldalla on muuten mennyt todella hyvin! Eilen illalla olimme juuri menossa nukkumaan, kun kuuntelin, että Dooris juoksentelee ympäriinsä. Vilkaisimme olkkariin ja siellähän nämä jahtas toisiaan. Tänään kans sama homma alkuillasta: Zelda juos häntä pulloharjana kohti Doorista ja ampas täysillä karkuun. Dooris juos perään ja osat vaihtuivat. Malttoivatpa nuo myös nukkuakin hetken aikaa samassa pedissä, joka oli todella suuri yllätys. Dooris asui kuitenkin melkein seitsemän vuotta toisen kissan kanssa vanhempieni luona eivätkä nuo koskaan nukkuneet lähekkäin. On ollut todella suuri ilo huomata, että myös Dooris alkaa hyväksyä uuden perheenjäsenemme.

Lopuksi vähän kuvia. Ulkoilukuvat otti Albert.

#13 Perheenlisäystä

Veneilemässä Kallaveellä :)

Huh, vihdoinkin ehdin kirjottamaan! Kuopiossa olin iltasin ihan poikki, sillä ravattiin aamusta alkaen kavereilla, mökillä, veneilemässä, keskustassa ja minne nyt vaan ikinä satuttiin ehtimään. Keskiviikkona mun porukat koppas meidät kyytiin ja lähdettiin ajamaan takaisin kohti Tamperetta. Alunperin meidän piti mennä junalla takas, mutta sainkin vasta Kuopiossa kuulla, että vanhempani ovat lähdössä risteilylle Turusta Tukholmaan. Iskä oli kattonu junalippujen hintoja ja kahdelta aikuiselta menopaluu Kuopiosta Turkuun ois maksanu 300 euroo. Auton kanssa ongelmana ois ollu pysäköinti Turun satamaan, joten päätettiin sit tehä niin, että porukat heitti meidät Tampereelle, jätti auton kaverini parkkipaikalle ja jatkoivat Tampereelta Turkuun junalla. Saatiin sit autokin päiväks käyttöön.

Ihmettelettekö otsikkoa? Saatoin jossain postauksessa mainitakin, että ollaan ottamassa toista kissaa Doorikselle kaveriksi. Meidän piti hakea alunperin vasta 17.8 kissanpentu Kaarinasta, mutta logistisista syistä sovittiin poikkeuksellisesti, et haetaan se jo vähän etuajassa mun porukoiden autolla. 7. elokuuta perheeseemme sitten tuli yksi nelijalkainen lisää. Ristimme sen Albertin kanssa Zeldaksi. Automatka Kaarinasta sujui pennun kanssa hyvin. Ensimmäiset 20 minuuttia kissa huus peloissaan ja koitti päästä pois kantolaukustaan. Sen jälkeen se rauhottui ja loppumatka sujui hyvin.

Kotiin päästyämme alkoi jännittävin osuus. Normaalisti Dooris ei erityisemmin tykkää muista kissoista, vaan sillä menee noin viikko ennen kuin se pystyy päästämään ketään lähelleen. Mä hermoilin etukäteen tosi paljon, et mitähän siitä oikein tulee, kun 11-vuotiaalle käppänälle otetaan tommonen kakara kaveriks. No, saavuttiin eteiseen ja laskettiin Zeldan koppa maahan. Dooris huomas heti toisen kissan ja meni nuuhkimaan sitä kopan läpi. Vapautettiin Zelda ja Dooris meni haistelemaan tarkemmin pentua. Ensin se vähän muris tuolle ja meni pois, mutta päivän mittaan kävi vähä väliä ihmettelemässä uutta tulokasta. Olin todella yllättynyt, koska normaalisti jos meillä käy vieraita kissoja, Dooris sähisee ja murisee taukoomatta ekan päivän eikä voi olla edes samassa huoneessa tunkeilijan kanssa. Välillä nuo nukkuukin aika lähekkäin eikä Dooris oo ees menettänyt (kovin pahasti) hermojaan, vaikka Zelda pyydystää toisinaan Dooriksen häntää.

Zelda on luonteeltaan todella sosiaalinen ihmisiä kohtaan. Dooris luikkii aina piiloon ovikellon soidessa, mutta Zelda vastaanotti meidän kaverit innoissaan. Pentu haluaa olla siellä missä muutkin ja varsinkin ekana päivänä se seuras ihan joka paikkaan meitä tai jos Dooris kipitti jonnekin, niin Zelda lähti perään... Tuo termiitti on kans ihan hemmetin utelias eikä oikein tajua pelätä mitään! Muun muassa ekana iltana huomattiin, et se pystyy kiipeemään parvekkeen betoniseinää pitkin... Muutenkin toi on ihan käsittämättömän vikkelä ja sinkoilee päättömästi ympäriinsä. Välillä tuntuu, että tässä kämpässä on kolme Zeldaa, ei toi yks vaan voi ehtiä niin nopeesti joka paikkaan...

Täysin ongelmitta ei toki pennun kanssa olla selvitty. Jo ensimmäisenä iltana huomasin kissalla korvapunkin ja toisena iltana alko hiekkisongelmat. Periaatteessa tuo on sisäsiisti, mutta leikin keskellä tai unenpöpperössä hiekkiksen paikka meinaa unohtua tai sitten kissa tajuaa hätänsä liian myöhään. Tuo on nyt kahdesti pissinyt väärään paikkaan ja aluks epäiltiin jotain virtsatieinfektiota, kun tuohon liitty myös levottomuutta hiekkiksellä. Ensimmäisenä ratkasuna kokeilin vaihtaa kuiviketta, koska Zeldalla oli kasvattikodissaan käytössä pelletti, kun meillä on taas tommonen savipohjanen, paakkuuntuva kissanhiekka. Silloin Zelda lopetti kokonaan oman hiekkiksensä käytön ja rupes käyttää Dooriksen hiekkistä.

Lauantaina soitin jo eläinlääkärille ja kysyin, oisko tuolta kannattanut ottaa virtsanäyte tulehduksen varalta. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että jos pentu syö, juo ja pystyy pissimään, niin ei ainakaan päivystykseen tarvitse tulla. Samalla sain neuvoja yhdeltä tutultani, joka oli sitä mieltä, ettei Zelda vaan vielä ole täysin sisäsiisti ja uusi koti stressaa sitä. Hän kertoi, miten kissanpentu opetetaan käyttämään hiekkistä ja hänen ohjeillaan saatiinkin homma toimimaan :) Jo lauantai-iltana levottomuus hiekalla meni ohi eikä tuo ole enää pissinyt vääriin paikkoihin. Ensi viikolla viemme pennun vielä rokotettavaksi ja aion kyllä samalla vielä keskustella eläinlääkärin kanssa, olisiko aihetta ottaa virtsanäyte varmuuden vuoksi. Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että hiekkisongelman voi laittaa ihan vaan stressin piikkiin.

Katsotaan nyt mihinkä suuntaan mennään tuon termiitin kanssa :D Tulen kirjoittamaan tämänkin nelijalkaisen elämästä vielä. Tässä vähän kuvia.

Matkalla kotiin

Zelda 1,1 kg, Dooris 5,3 kg :D

Siinä on tavallinen tietokoneen näppis ja Zelda. Hahmotatte vähän ton kokoa :D

Toisena päivänä pysty hetken aikaa olemaan näinkin lähekkäin!